Sanna Kaasalainen ja Jenni Virtanen 17.2.2016

Ajokoirajohtajat – myös tutkimuksessa?

Janne Tienari ja Susan Meriläinen kirjoittivat Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 23.1. johtajien ulkonäköpaineista: 'Ajokoiran näköisestä johtajasta tuli ihanne'. YLEuutisoi aiheesta 29.1. Kirjoituksissa kerrotaan tämän päivän johtajien lisääntyvistä ulkonäkö- ja esiintymispaineista: painolla ja liikunnallisuudella on entistä enemmän merkitystä sekä johtajaksi etenemisessä että työssä menestymisessä. Neuvostoliiton ja idänkaupan ajan johtajia kuvataan kosteita lounaita syöviksi hitaiksi bernhardilaisiksi, jotka nämä ajokoirat ovat nyt syrjäyttäneet nykyajan liike-elämässä.

Ovatkohan toimittajat sekoittaneet kausaliteetin ja korrelaation? Entäpä jos hyvät johtajat ovat jo muutenkin niitä, jotka pitää kunnostaan huolta? Johtajan työ on epävarmaa ja jatkuvaa muutosta, joten on selvää, että hyvä kunto auttaa selviytymään kovista paineista. Vai voisiko todella olla niin, että ajokoirajohtajia olisi pyritty tietoisesti rekrytoimaan? Korostuuko ulkonäkö liikaa johtajien rekrytoinneissa?

Myös Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen 23.1. haastattelemalla kolmea toimitusjohtajaa, jotka tosin tyrmäävät rekrytointiväitteen. Kaikki kuitenkin myöntävät liikunnan tärkeyden työssä jaksamisen kannalta - tosin siitä on tullut tärkeää muillekin, kuin johtajille. Uutisen loppukommentti kuvaa tilannetta paremmin kuin hyvin: ”Herään aamuisin 5.30, silloin ehtii käydä lenkillä tai pelaamassa tennistä ennen työpäivää”.

Vaikka kyseessä ovat yritysjohtajat, näkyvät lisääntynyt kilpailu ja kansainvälisyyden tuomat haasteet myös tutkimuselämässä, ja työssä jaksamisesta on tullut entistäkin tärkeämpää. Fyysinen kunto liittyy epäilemättä henkiseen jaksamiseen, mikä puolustaisi sitä väitettä, että menestyneet johtajat ovat myös hyväkuntoisia. Johtajana pärjääminen vaatii pitkäjänteisyyttä, stressin- ja mielenhallintaa ja hyvää palautumiskykyä - samoilla eväillä pärjännee myös urheilun saralla, joten ei liene ihme jos huippujohtajat juoksevat myös maratoneja. 
Toisaalta nykyrekrytoinnissa tavoitellaan (ainakin rekryilmoitusten mukaan) yleisesti usein ääripäitä - nuoria, dynaamisia, huippuosaajia - keskiverto kaduntallaajat eivät kiinnosta ketään. Olisiko ihme, jos myös johtajia rekrytoidessa yrityksiä kiinnostaa enemmän urheilullinen ja filmaattinen hakija, joka antaa myös ulkonäöllään kuvan (elämän)hallintakyvystään? Käykö näin tutkimusmaailmassakin? Akateemiset meriitit ovat niin selkeitä valintakriteereitä, että onko rekrytoinnissa sijaa ulkonäölle? Toisaalta tuntuu, että tiedotusvälineissä haastatellaan enenevässä määrin nuoria, kauniita ja nokkelasanaisia professoreita, sattumaako?